Isla de Ometepe on ollut ehdokkaana maailman seitseman ihmeen joukkoon, joten olihan sinne lahdettava. Se sijaitsee keskella Lake Nicaraguaa ja saarella on kaksi tulivuorta. Kahteen paivaan visiitti jai, vaikka pidempaankin olisi viihtynyt. Mikahan siinakin on, etta ollaan taalla Nicaraguassa matkustettu niin kasittamatonta tahtia?
Tunnin lauttamatka San Jorgesta Isla de Ometepen "paakaupunkiin" Moyogalpaan oli huomattavasti helpompi kuin rahtilaivamatka taannoin, mutta kylla siinakin paha olo vahan tuli. Taisin saada jonkun henkisen kammon noihin paatteihin, ja nyt sitten joudun karsimaan huonovointisuudesta aina. Ei tajuttu, etta noin kymmenen kilometrin bussimatkaan menee taalla ikuisuus, joten lahdettiin silla viela menemaan kohti Chaco Verdea.
Bussissa istuessamme aurinko laski. Bussi heitti meidat keskelle ei-mitaan, josta hyvin kuumottuneina lahdettiin etsimaan hostellia. Oltiin kylla niin mahtava maalitaulu kaiken maailman boskieroille rinkkoinemme ja surffilautoinemme. Loydettiin hostelli, -"no hay habitaciones". Meidan piti lahtea takaisin paatielle ja sielta kiertaa toiseen paikkaan.
Kun saavuttiin sinne, saatiin kuulla, ettei siellakaan eika luultavasti missaan muussakaan alueen vahista majapaikoista ole tilaa. Antoivat meidan kuitenkin yopya niiden onnettomassa teltassa. Se kelpasi siina vaiheessa varsin hyvin.
Keskella yota alkoi sitten tietenkin sataa, eika teltta pitanyt vetta. Lapimarkina raahattiin itsemme ja tavarat ulos teltasta, ja ripustettiin meille riippumatto sateensuojaan. Se on kylla ehdottomasti paras asia, mika me tanne ollaan otettu mukaan.
Sade kuitenkin piiskasi kovan tuulen takia vaakasuoraan kastellen meidat joka tapauksessa. Yo oli erittain kylma, joten unta tuli yhteensa ehka pari tuntia. Olin hyvin helpottunut, kun aurinko nousi, ja tyontekijat avasivat yhteistilan.
Seuraavaksi yoksi saatiin paikat dormitorioista, ja lahdettiin paivalla katselemaan saarta. Se oli mahtava, toistaiseksi viela pilaamaton lahes omavarainen yhteiso. Ihmiset kulkivat hevosilla, kasvattivat karjaa ja ruokakasveja. Korkeissa tulivuorissa leikki eri ruskean ja vihrean savyt, ja jarvi kuulsi kauniina. Luonto oli ihan mieletonta kaikkialla: paljon lintuja, kukkia ja muita kasveja, ja kaikkialla oli niin vehreaa.
Saarella on myos muinaisia kivipiirroksia, jotka jai nyt nakematta, kun toiselle puolelle saarta oli tassa ajassa jarjetonta lahtea. Onneksi nahtiin kuitenkin edes taman verran.
Uusivuosi vietetaan San Josessa, josta paatettiin lahtea Panamalle. Se on nimittain Costa Rican lisaksi talla hetkella ainoa paikka, jossa on aaltoja. Mennaankin siis lapi ihan kaikkien Vali-Amerikan maiden!
Reissu elaa, mutta Mari ja Tuomas tahtoo rauhoittua. Panamalla ollaan paikoillamme vahintaan pari viikkoa. Miten kivaa onkin paasta taas surffaamaan!
maanantai 29. joulukuuta 2008
torstai 25. joulukuuta 2008
Lahjat on avattu!
Eilen oltiin tosi ahkeria ja vietettiin kiva jouluaaton alkupaiva kierrellen katselemassa nahtavyyksia. Ne luonnollisesti koostui suurelta osin kirkoista ja katedraaleista. Kiivettiin Iglesia de Mercedin kellotorniin, josta naki kaupungin yli. Tuomas osti myos katupojille hodarit ihan joulun kunniaksi.
Asuinrakennuksissakin on taalla kauheasti pienia yksityiskohtia. Siksi kaupunki tulee nopeasti tutuksi, ja kaikki talot ja muut pienet asiat tulee nahneeksi ihan eri tavalla.
Illemmalla otettiin pieni hevoskarryajelu ravintolaan, jossa oltiin ajateltu syoda. Se ei kuitenkaan vaikuttanut kovin lupaavalta, j0ten vaihdettiin toiseen. Syotiin hyvin ja mentiin avaamaan paketit. Sain Tuomakselta hienon paidan ja kirjan. Tuomas sai vyon, lompakon ja paidan. Monet kiitokset myos aidille ja isalle joululahjarahoista.
Tanaan me oltiin ajateltu lahtevamme Lago de Nicaraguan pienille saarille, mutta ulkona satelee vahan valia. Nyt joko vietetaan taalla viela huomispaiva, tai sitten kaydaan saarilla samalla kun tullaan tanne uudestaan lahettamaan Tuomaksen lauta Suomeen.
Hotellin jalkasuihku rokkaa, mutta merta alkaa olla jo kova ikava. Sinne pain nokka siis seuraavaksi.
Asuinrakennuksissakin on taalla kauheasti pienia yksityiskohtia. Siksi kaupunki tulee nopeasti tutuksi, ja kaikki talot ja muut pienet asiat tulee nahneeksi ihan eri tavalla.
Illemmalla otettiin pieni hevoskarryajelu ravintolaan, jossa oltiin ajateltu syoda. Se ei kuitenkaan vaikuttanut kovin lupaavalta, j0ten vaihdettiin toiseen. Syotiin hyvin ja mentiin avaamaan paketit. Sain Tuomakselta hienon paidan ja kirjan. Tuomas sai vyon, lompakon ja paidan. Monet kiitokset myos aidille ja isalle joululahjarahoista.
Tanaan me oltiin ajateltu lahtevamme Lago de Nicaraguan pienille saarille, mutta ulkona satelee vahan valia. Nyt joko vietetaan taalla viela huomispaiva, tai sitten kaydaan saarilla samalla kun tullaan tanne uudestaan lahettamaan Tuomaksen lauta Suomeen.
Hotellin jalkasuihku rokkaa, mutta merta alkaa olla jo kova ikava. Sinne pain nokka siis seuraavaksi.
keskiviikko 24. joulukuuta 2008
Navidad
Yksi yo jouluun on, ja ollaan taalla Granadassa. Hirmu kuuma taalla on, mutta nain puolen paivan kokemuksella tama on seka mun etta Tuomaksen suosikkikaupunki tahan mennessa.
Granada on ensimmainen eurooppalainen kaupunki koko Vali-Amerikassa, mutta siita huolimatta taalla on leveat kavelykadut. Aikamoista luksusta! Turisteja toki on, mutta jollakin tavalla tasta kaupungista on ihan erilaiset fiilikset kuin Antiguasta. Tama on varmasti ihan mahtava paikka viettaa joulua.
Ei muuta kuin oikein hyvaa ja rauhallista joulua kaikille!
Voikaa ja syokaa hyvin.
Granada on ensimmainen eurooppalainen kaupunki koko Vali-Amerikassa, mutta siita huolimatta taalla on leveat kavelykadut. Aikamoista luksusta! Turisteja toki on, mutta jollakin tavalla tasta kaupungista on ihan erilaiset fiilikset kuin Antiguasta. Tama on varmasti ihan mahtava paikka viettaa joulua.
Ei muuta kuin oikein hyvaa ja rauhallista joulua kaikille!
Voikaa ja syokaa hyvin.
lauantai 20. joulukuuta 2008
Paluu paratiisista
Nyt ollaan takaisin Bluefieldsissa suuntana muutaman valietapin kautta Granada. Siella lokotellaan joulun yli, ja sitten katsotaan, mita keksitaan.
Little Corn Island oli juuri sita, mita silta odotettiinkin - aikamoinen toistaiseksi pilaamaton paratiisi. Se oli lahes kokonaan viidakon peittama ja pienesta koostaan huolimatta monesta paikkaa viela melko autio. Rannalla sai tuntea olevansa yksin, jos hiukan naki vaivaa. Ainoastaan niin sanottu paatie, oli paallystetty, joten muualla sai kulkea kuramommo nilkoissa asti. Sahkot pelitti paakatua lukuun ottamatta vain illalla, ja suihkussa ja vessassa kaynti hoitui ampareiden avulla. Varsinaista mokkielamaa!
Kaikesta tasta huolimatta hinnat olivat varsinkin ruuan osalta pilvissa. Oikeastaan mitaan ei saanut syodakseen alle viiden euron. Kolme ateriaa kun sita tahtoisi syoda, niin kalliiksihan se tuli. Kokkailtiinkin jonkun verran myos itse (tonnikalaa, pastaa ja munia - mitaan tuoretta saarelta ei oikein saanut ja jaakaappia ei ollut.)
Valkoinen hiekka, turkoosi vesi, palmut ja autioituneisuus teki Pikku Cornista ehdottomasti vierailun arvoisen. Isolla Cornilla ei oikeastaan mitaan ihmeellista ollut, joten siella en aikaani juuri viettaisi.
Tanaan lennettiin tanne Bluefieldsiin, ja voitte varmaan kuvitella, miten mahtavalta tuntui paasta vartissa mukavasti penkilla istuen tanne verrattuna seitseman tunnin oksettavaan merimatkaan, ja sekin veisi vasta Bluffiin.
Toivottavasti Karibialle kerkeaisi viela Costa Rican puolella uudestaan. Tuntuu kauhealta, miten vahiin aika kay. Enaa noin kuusi viikkoa. En tahdo pois!
Little Corn Island oli juuri sita, mita silta odotettiinkin - aikamoinen toistaiseksi pilaamaton paratiisi. Se oli lahes kokonaan viidakon peittama ja pienesta koostaan huolimatta monesta paikkaa viela melko autio. Rannalla sai tuntea olevansa yksin, jos hiukan naki vaivaa. Ainoastaan niin sanottu paatie, oli paallystetty, joten muualla sai kulkea kuramommo nilkoissa asti. Sahkot pelitti paakatua lukuun ottamatta vain illalla, ja suihkussa ja vessassa kaynti hoitui ampareiden avulla. Varsinaista mokkielamaa!
Kaikesta tasta huolimatta hinnat olivat varsinkin ruuan osalta pilvissa. Oikeastaan mitaan ei saanut syodakseen alle viiden euron. Kolme ateriaa kun sita tahtoisi syoda, niin kalliiksihan se tuli. Kokkailtiinkin jonkun verran myos itse (tonnikalaa, pastaa ja munia - mitaan tuoretta saarelta ei oikein saanut ja jaakaappia ei ollut.)
Valkoinen hiekka, turkoosi vesi, palmut ja autioituneisuus teki Pikku Cornista ehdottomasti vierailun arvoisen. Isolla Cornilla ei oikeastaan mitaan ihmeellista ollut, joten siella en aikaani juuri viettaisi.
Tanaan lennettiin tanne Bluefieldsiin, ja voitte varmaan kuvitella, miten mahtavalta tuntui paasta vartissa mukavasti penkilla istuen tanne verrattuna seitseman tunnin oksettavaan merimatkaan, ja sekin veisi vasta Bluffiin.
Toivottavasti Karibialle kerkeaisi viela Costa Rican puolella uudestaan. Tuntuu kauhealta, miten vahiin aika kay. Enaa noin kuusi viikkoa. En tahdo pois!
maanantai 15. joulukuuta 2008
Laivamatka maissisaarille
Eilinen oli jotain niin kauheaa, etten toivois sellaista edes pahimmalle vihamiehilleni. Vielakin on huono olo ja paata sarkee.
Saatiin tietaa Bluefieldissa etta sielta ei lahde lauttoja Corn Islandseille moneen paivaan, joten meidan kannattaisi matkustaa El Bluffiin ja kysella sielta rahtilaivureilta, josko niiden kyytiin mahtuisi. Meille kerrottiin perilla, etta seuraavana aamuna noin puoli kuuden aikaan lahtisi rahtilaiva, jonka kyytiin varmaan paastaisiin.
Herattiin sitten neljalta ja oltiin viiden aikaan odottelemassa laivaan paasya. Mitaan ei tapahtunut eika ketaan nakynyt. Otettiin siina sitten tirsaa, kunnes kahdeksan aikaan Capitania aukaisi ovensa ja paikalliset rynnivat kirjoituttamaan nimensa listaan.
Ensin ne ei meinanneet ottaa meita laivaan ollenkaan, mutta lopulta suostuivat. Jotkut paikalliset jai rannalle. Vahan harmitti, mutta minkas teet, oltiin siella kuitenkin ensimmaisina.
Olen aina luullut, etta rahtilaivassa rahti on kannen alla ja ihmiset kannella. Tassa laivassa kuitenkin seka rahti etta ihmiset jakoivat koko kannen. Laivassa haisi kaikki mahdollinen paha: paska, vanha kala jne. Aluksi matkustettiin riippumatossa kun ei haluttu istua sen rahdin paalla, mutta lopulta merenkaynti oli niin voimakas etta riippumatto meinasi lentaa ympari. Heti kun siita nousi pystyasentoon, meinasi laatta lentaa saman tien, ja siita se taistelu sitten alkoi.
Seitseman tuntia siina kuoleman hajussa, heikotuksessa, oksettavassa ja hirveassa olossa oli kevyesti kamalinta, mita olen koskaan kokenut. Teki melkein mieli hypata laidan yli.
Nyt se on onneksi ohi, mutta mielta ei kevenna se, etta meilla ei ole mitaan hajua siita, millaisella laivalla me joudutaan tulemaan takaisin. Nainkohan taalta saa edes merenkayntipahoinvointipillereita. Taalta menis myos lentoja, mutta ne maksaa 70e joten joudutaan miettimaan, raaskitaanko me ottaa niita. Luultavasti raaskitaan.
Huomenna Little Cornille. Siella on sademetsaa ja vahemman asutusta. Siella kelpaa varmaan lokotella vajaan viikon verran.
Saatiin tietaa Bluefieldissa etta sielta ei lahde lauttoja Corn Islandseille moneen paivaan, joten meidan kannattaisi matkustaa El Bluffiin ja kysella sielta rahtilaivureilta, josko niiden kyytiin mahtuisi. Meille kerrottiin perilla, etta seuraavana aamuna noin puoli kuuden aikaan lahtisi rahtilaiva, jonka kyytiin varmaan paastaisiin.
Herattiin sitten neljalta ja oltiin viiden aikaan odottelemassa laivaan paasya. Mitaan ei tapahtunut eika ketaan nakynyt. Otettiin siina sitten tirsaa, kunnes kahdeksan aikaan Capitania aukaisi ovensa ja paikalliset rynnivat kirjoituttamaan nimensa listaan.
Ensin ne ei meinanneet ottaa meita laivaan ollenkaan, mutta lopulta suostuivat. Jotkut paikalliset jai rannalle. Vahan harmitti, mutta minkas teet, oltiin siella kuitenkin ensimmaisina.
Olen aina luullut, etta rahtilaivassa rahti on kannen alla ja ihmiset kannella. Tassa laivassa kuitenkin seka rahti etta ihmiset jakoivat koko kannen. Laivassa haisi kaikki mahdollinen paha: paska, vanha kala jne. Aluksi matkustettiin riippumatossa kun ei haluttu istua sen rahdin paalla, mutta lopulta merenkaynti oli niin voimakas etta riippumatto meinasi lentaa ympari. Heti kun siita nousi pystyasentoon, meinasi laatta lentaa saman tien, ja siita se taistelu sitten alkoi.
Seitseman tuntia siina kuoleman hajussa, heikotuksessa, oksettavassa ja hirveassa olossa oli kevyesti kamalinta, mita olen koskaan kokenut. Teki melkein mieli hypata laidan yli.
Nyt se on onneksi ohi, mutta mielta ei kevenna se, etta meilla ei ole mitaan hajua siita, millaisella laivalla me joudutaan tulemaan takaisin. Nainkohan taalta saa edes merenkayntipahoinvointipillereita. Taalta menis myos lentoja, mutta ne maksaa 70e joten joudutaan miettimaan, raaskitaanko me ottaa niita. Luultavasti raaskitaan.
Huomenna Little Cornille. Siella on sademetsaa ja vahemman asutusta. Siella kelpaa varmaan lokotella vajaan viikon verran.
lauantai 13. joulukuuta 2008
Bluefields
Saavuttiin tanaan tanne Karibianmeren satamakaupunki Bluefieldsiin lopullisena maaranpaanamme Corn Islandsit. Nicaragua on koyhin maa, johon matkaamme, ja se kylla nakyy taalla etenkin Karibian puolella. Bluefieldsiinkaan ei mene ollenkaan tieta, vaan sinne pitaa matkustaa veneella. Lautta lahti 5.30, eli herattiin neljalta. Corn Islandseille meilla on edessa 10 tunnin venematka yota vasten. En halua edes ajatella, miten kauheeta se tulee olemaan. Jos vaikka sen jalkeen sitten sais nukkua..
Bluefieldsiin iski voimakas hurrikaani vuonna 1988, joka kai tuhosi tan koko kaupungin, ja jonka jaljilta talot on vielakin aika suurelta osin pelkkaa peltihokkelia. Moraviaanisen kirkon ne kuitenkin rakensi uudelleen ihan tasan samanlaiseksi kuin se oli alun perin.
Taa paikka on jotenkin niin eri maailmasta. Ihmiset on aika suurella prosentilla mustia, reggae soi joka paikassa, ja ruoka on niin hyvaa. Tanaan syotiin nimittain katkarapuja riisilla. En muista, koska me ollaan viimeeksi syoty oikeasti _hyvaa_ ruokaa ravintolassa. Gallo pinto (riisia ja papuja) ja rasvaiset enchiladat on ollu ruokavaliona tassa viikon verran.
Huonojakin uutisia on taas vaihteeksi. Kateisautomaatti antoi meille vain 800 cordobaa 4500 sijaan, joka yritettiin nostaa, ja tililla nakyy kuitenkin 4500 cordoban veloitus. Laitoin jo postia Nordeaan. Toivottavasti homma hoituis siella. Pankki-asiointikokemusta ja niiden palvelualttiutta on tullu todistettua jo ihan tarpeeksi Puerto Escondidossa.
Bluefieldsiin iski voimakas hurrikaani vuonna 1988, joka kai tuhosi tan koko kaupungin, ja jonka jaljilta talot on vielakin aika suurelta osin pelkkaa peltihokkelia. Moraviaanisen kirkon ne kuitenkin rakensi uudelleen ihan tasan samanlaiseksi kuin se oli alun perin.
Taa paikka on jotenkin niin eri maailmasta. Ihmiset on aika suurella prosentilla mustia, reggae soi joka paikassa, ja ruoka on niin hyvaa. Tanaan syotiin nimittain katkarapuja riisilla. En muista, koska me ollaan viimeeksi syoty oikeasti _hyvaa_ ruokaa ravintolassa. Gallo pinto (riisia ja papuja) ja rasvaiset enchiladat on ollu ruokavaliona tassa viikon verran.
Huonojakin uutisia on taas vaihteeksi. Kateisautomaatti antoi meille vain 800 cordobaa 4500 sijaan, joka yritettiin nostaa, ja tililla nakyy kuitenkin 4500 cordoban veloitus. Laitoin jo postia Nordeaan. Toivottavasti homma hoituis siella. Pankki-asiointikokemusta ja niiden palvelualttiutta on tullu todistettua jo ihan tarpeeksi Puerto Escondidossa.
torstai 11. joulukuuta 2008
Paata itse.
Valilla kai tan matkailunkin on hajotettava. Nyt se on tehnyt sita vain vahan turhan paljon vahan turhan pienessa ajassa.
Ennen kuin lahdettiin reissuun, ihmiset lahinna varoittelivat, etta alkaa menko El Salvadoriin alkaaka Hondurasiin. Hondurasista nyt ei jaanyt muita kokemuksia kuin rahanahneet kytat, mutta El Salvadorista, ja jopa "huumekaupunki" La Liberdadista, ei ole mitaan muita kuin hyvia kokemuksia. Maine on todellisuutta pahempi, tai sitten meilla oli vain tuuria.
Otetaan sitten Nicaragua. Se on ainoa Vali-Amerikan maa, jota Suomen ulkoministerio kuvailee sanayhdistelmalla "melko turvallinen". Mielestani silloin sen pitaisi olla melko selkeasti turvallisempi kuin muiden maiden. Ollaan oltu taalla ihan samalla tavoin kuin reissussa tahan asti, ja saldona naista viidesta paivasta on pollitty lompakko ja hostellihuoneesta ilmeisesti havinneet 1000 cordobaa.
Laskettiin meidan rahat aamulla. Niita oli 4500 + dollareita. Kaupungille otettiin mukaan 1500. Kun tultiin takaisin, jaljella oli 2000, ja huoneeseen oli ilmestynyt television kaukosaadin.
Ensimmaisena sita aina miettii etta ei, me ollaan itse erehdytty. Laskettiin meidan menot kahdesti. Meilta puuttui silti vahintaan 500.
Tuntui niin pahalta menna ilmoittamaan asiasta hostellin vaelle. Se on nimittain perheen omistama, ja ollaan varmoja, ettei ainakaan perheen "mamma" varmasti tieda asiasta mitaan. Toinen nainen sen sijaan ilmoitti ykskatiseen, ettei kukaan ole kaynyt meidan huoneessa. Sitten huomautettiin kaukosaatimesta. "Ai niin, toin sen sinne mutta en koskenut mihinkaan."
En tieda. Suoraan sanottuna vituttaa. Koko maasta on pelkkia huonoja kokemuksia. Tekis mieli vaan palata El Salvadoriin ja Guatemalaan. Maihin, joista varoiteltiin.
Taitaa Suomen ulkoministeriokin arpoa matkustustiedotteensa ihan sen mukaan, missa maissa niilla itsellaan on konsulaatti.
Suomen ainoa konsulaatti on naet -tadaa- Nicaraguassa.
Aina ei nimittain jaksaisi uskoa vain siihen kuuluisaan tuuriin.
Huomenna Karibialle. Toivottavasti se paiva alkaisi siella taas paistaa.
Ennen kuin lahdettiin reissuun, ihmiset lahinna varoittelivat, etta alkaa menko El Salvadoriin alkaaka Hondurasiin. Hondurasista nyt ei jaanyt muita kokemuksia kuin rahanahneet kytat, mutta El Salvadorista, ja jopa "huumekaupunki" La Liberdadista, ei ole mitaan muita kuin hyvia kokemuksia. Maine on todellisuutta pahempi, tai sitten meilla oli vain tuuria.
Otetaan sitten Nicaragua. Se on ainoa Vali-Amerikan maa, jota Suomen ulkoministerio kuvailee sanayhdistelmalla "melko turvallinen". Mielestani silloin sen pitaisi olla melko selkeasti turvallisempi kuin muiden maiden. Ollaan oltu taalla ihan samalla tavoin kuin reissussa tahan asti, ja saldona naista viidesta paivasta on pollitty lompakko ja hostellihuoneesta ilmeisesti havinneet 1000 cordobaa.
Laskettiin meidan rahat aamulla. Niita oli 4500 + dollareita. Kaupungille otettiin mukaan 1500. Kun tultiin takaisin, jaljella oli 2000, ja huoneeseen oli ilmestynyt television kaukosaadin.
Ensimmaisena sita aina miettii etta ei, me ollaan itse erehdytty. Laskettiin meidan menot kahdesti. Meilta puuttui silti vahintaan 500.
Tuntui niin pahalta menna ilmoittamaan asiasta hostellin vaelle. Se on nimittain perheen omistama, ja ollaan varmoja, ettei ainakaan perheen "mamma" varmasti tieda asiasta mitaan. Toinen nainen sen sijaan ilmoitti ykskatiseen, ettei kukaan ole kaynyt meidan huoneessa. Sitten huomautettiin kaukosaatimesta. "Ai niin, toin sen sinne mutta en koskenut mihinkaan."
En tieda. Suoraan sanottuna vituttaa. Koko maasta on pelkkia huonoja kokemuksia. Tekis mieli vaan palata El Salvadoriin ja Guatemalaan. Maihin, joista varoiteltiin.
Taitaa Suomen ulkoministeriokin arpoa matkustustiedotteensa ihan sen mukaan, missa maissa niilla itsellaan on konsulaatti.
Suomen ainoa konsulaatti on naet -tadaa- Nicaraguassa.
Aina ei nimittain jaksaisi uskoa vain siihen kuuluisaan tuuriin.
Huomenna Karibialle. Toivottavasti se paiva alkaisi siella taas paistaa.
tiistai 9. joulukuuta 2008
P***a mesta.
Ollaan aika hajalla taalla Leonissa. Yleensa, kun tulee uuteen paikkaan, on aluksi vahan pihalla, mutta siita mestasta loytaa silti melko heti ainakin jotain hyvaa. Taytyy sanoa, etta taalta ei kylla ole onnistunut loytamaan yhtaan mitaan.
Taalla on taskuvarkaita. Tuomakselta vietiin jo lompakko, jossa oli onneksi vain pari dollaria. Samoin kavi yhdelle Macille, jolta tosin vietiin rahaa vahan enemman. Taalla on likaista, kaikki ihmiset vaan riistaa ja kaikki paikat on jatkuvasti kiinni. Ainoa hyva asia, joka ollaan taalla koettu, on toissailtaiset rantabileet.
Taalla on vaikea liikkua paikoista toiseen maan sisalla. Ja taa Leon, en kylla tajua mita ihmiset taalla hehkuttaa. Tultiin tanne oikeastaan vain sen takia, etta haluttiin tehda tulivuorisurffausta, mika nyt sitten jaa, kun se on peruttu kaksi paivaa putkeen. Nyt on ollut lisaksi ihan kasittamattoman kuuma, mika on naissa kaupungeissa aina vahan raskasta.
Ehka se on osittain siitakin kiinni, etta on matkustanut jo sen verran pitkaan ja nahnyt sen verran paljon, etta tietyt jutut ei enaa savayta. Esimerkiksi joku kolonialistinen arkkitehtuuri; sita ei edes enaa huomaa.
Tanaan jatketaan Managuaan. Siella toivottavasti tulee jo vahan parempi mieli.
Kuullaan taas.
Taalla on taskuvarkaita. Tuomakselta vietiin jo lompakko, jossa oli onneksi vain pari dollaria. Samoin kavi yhdelle Macille, jolta tosin vietiin rahaa vahan enemman. Taalla on likaista, kaikki ihmiset vaan riistaa ja kaikki paikat on jatkuvasti kiinni. Ainoa hyva asia, joka ollaan taalla koettu, on toissailtaiset rantabileet.
Taalla on vaikea liikkua paikoista toiseen maan sisalla. Ja taa Leon, en kylla tajua mita ihmiset taalla hehkuttaa. Tultiin tanne oikeastaan vain sen takia, etta haluttiin tehda tulivuorisurffausta, mika nyt sitten jaa, kun se on peruttu kaksi paivaa putkeen. Nyt on ollut lisaksi ihan kasittamattoman kuuma, mika on naissa kaupungeissa aina vahan raskasta.
Ehka se on osittain siitakin kiinni, etta on matkustanut jo sen verran pitkaan ja nahnyt sen verran paljon, etta tietyt jutut ei enaa savayta. Esimerkiksi joku kolonialistinen arkkitehtuuri; sita ei edes enaa huomaa.
Tanaan jatketaan Managuaan. Siella toivottavasti tulee jo vahan parempi mieli.
Kuullaan taas.
sunnuntai 7. joulukuuta 2008
Voi huokaus.
Leonissa ollaan yhtena kappaleena ja yhden nukutun yon jaljilta myos kohtuullisen rentoutuneina. Perille paastiin, vaikka huonomminkin olisi voinut kayda.
Matka sujui meidan kuskin kanssa hyvin Hondurasin rajalle saakka lukuunottamatta sita, etta se puhui vahan valia puhelimeen. Mulla oli ollut koko ajan sellainen fiilis, etta jotain tassa tapahtuu jossakin vaiheessa ihan varmasti. Vahintaan se tulee pyytamaan meilta enemman rahaa. Tuomas yritti rauhoitella toteamalla, etta autossa on nelja sita puolitoista paata pidempaa miesta, jotka on valmiita sanomaan oman sanansa asiaan.
Rajalla meidan autoa alkoi sitten repia noin viisi eri paikallista selittaen kaikenlaista mahdollisista maksuista niin autolle kuin matkustajillekin. Kellaan ei ollut mitaan virka-asuja. Rajalla maksettiin kolme dollaria, mika kai oli ihan oikein, kun saatiin siita kuititkin.
Koko touhu kuitenkin epailytti.
Kun tultiin takaisin autolle, Alex hyppasi lavalle ja sanoi, etta se ei voi vieda meita pidemmalle, koska matka on liian pitka. Han ei kerkea takaisin ennen pimean tuloa.
Katsottiin toisiamme epauskoisina ja todettiin, etta meilla oli sopimus, jota sen pitaa noudattaa ja huomautettiin, etta me ei olla maksettu sille viela senttiakaan. Jos se nyt paattaa jattaa meidat tahan, se saa maksimissaan 25 dollaria jos sitakaan.
-"Mutta 120 dollaria on liian vahan. Bensa on kallista. Tankkini on jo melkein tyhja."
Huokaistiin, etta jos se tekee diilin, sen pitaa tietaa kuinka pitka matka on kyseessa. Toisetkin tekee matkoja talla hinnalla. -"Mutta minun pitaa maksaa 40 dollaria, jotta saan taman auton rajan yli. En tiennyt sita, ja se on liian kallista."
Tassa vaiheessa meinasi jo paa rajahtaa. Oli ihan kasittamattoman kuuma ja meilla oli kolme surffilautaa plus rinkat kannettavana. Ajatus loppumatkasta kanabusseilla ei houkuttanut. Lopulta ehdotettiin kuskille, etta se saa meilta kaksikymppia ylimaaraista, ja laskettiin sille, kuinka paljon se tekee silti viela voittoa. Ei kay, se sanoi. Se haluaa 165 dollaria. Vahan valia se juoksi auton ymparilla roikkujen luona, ja oli selkea homma, etta osa meidan rahoista menee varmasti niille.
Yritettiin antaa sille miljoonia erilaisia argumentteja. Vaiteltiin, melkein huudettiin, perusteltiin, turhauduttiin. Mikaan ei uponnut. Neljakymppia rajanylityksesta on liikaa. Bensa maksaa. Lopulta ehdotettiin sille, etta se saa 160 dollaria eika senttiakaan paalle. Se kattaa sen automaksun.
Ei kay. Han haluaa myos bensarahaa.
Samassa Tuomas lahti juoksemaan oikeita, virkapukuisia rajavirkailijoita kohti ja kysyi niilta jotain. Sitten se tuli takaisin ja mylvaisi: "Sa saat tuoda sen auton ilmaiseksi rajan yli! Se ei maksa mitaan!" -"Ei, tama on eri asia, tama auto ei ole minun nimissani..." Sitten se lahti taas juttelemaan toisille miehille ja me oltiin jo ihan valmiita lahtemaan kohti kanabussia. Oltiin tultu jo niin paljon vastaan. Alex oli varmaankin puhunut puhelimessa niiden toisten tyyppien kanssa ja sopinut, miten tama homma pitaisi hoitaa.
Yhtakkia Alex tuli takaisin ja kaski meidan hypata autoon. Oltiin ihan yllattyneita, etta mika sen paan kaansi. Katsottiin sen bensatankkia. Se ei ollut viela edes puolillaan.
Hondurasin puolella meidan auton pysaytti ekan kilometrin aikana varmaan viisi eri kyttaa. Se joutui maksamaan lahjuksia ainakin kahdelle. Ilmeisesti se ei sitten oikeastikaan olisi saanut ajaa sita isansa autoa rajan yli ilman lupaa. Mista naista tietaa, mutta hitto, etta tuntui hyvalta, kun matka jatkui. Honduras on kylla pahin; kyttien tiesulkuja ihan jatkuvasti. Ja kaikki olis halunnu jotain.
Nicaraguan ja Hondurasin rajalle paastiin noin viiden aikaan illalla. Alex otti 120 dollaria mutta pyysi viela kympin lahjuksien takia. Annettiin se sille. Haluttiin vaan jatkaa matkaa. Seuraavaksi meita repi noin kymmenen pyorakarryjen polkijaa. Ne halus polkea meidat Nicaraguan rajakaupungille, jonne Alex ei saanut ajaa, vaan sen piti jaada Hondurasin puolelle. Kysyin, paljonko se maksaa. "Sólo propina", eli vain tippi.
Annettiin niiden polkea, kun ei tiedetty, miten pitka matka oli kyseessa. Se polki meidat ehka kahden kilometrin paahan Leonin bussien pysakille ja halusi - 100 cordobaa (5 dollaria) per henkilo. Suu loksahti auki.
Tarjosin dollaria - se melkein sylki sen paalle. Joku tarjosi toiselle kuskille kahta - sama vastaanotto. Sitten raivostuin. Jos ei raha kelpaa, niin ei sitten. Kaikki haluaa vain repia ja riistaa. Menin bussiin sisaan, jonne mua ja Tuomasta seurasi joku erittain viinanhajuinen mies. "Nostin teidan reput katolle. Saisinko pienen palkkion?" -"EI". -"Vain pienen? Please, lady. PLEASE. Lady." Sitten se tuijottaa silmiin kaksi minuuttia. -"EI. Etko ymmarra, ettei meilla ole enempaa? Kaikki haluaa rahaa joka puolella." -"Mutta mina haluaisin vain vahan..."
Siina se vainosi viela pari minuuttia. Sitten bussi lahti. Ei annettu sille. Huokaistiin helpotuksesta, kunnes tajuttiin, etta oltiin jatetty meidan ihan uudet, juuri ostetut t-paidat Alexin autoon. Siina karryhassakassa unohdin tarkistaa, etta auto oli tyhja.
Leonissa oltiin joskus yhdeksan aikaan illalla. Vain yhdessa hostellissa oli tilaa, ja siellakin vain dormitorioita. Siina vaiheessa se kelpasi varsin hyvin.
Ehjana lopulta perilla. Voi jessus, olipahan taas paiva.
Matka sujui meidan kuskin kanssa hyvin Hondurasin rajalle saakka lukuunottamatta sita, etta se puhui vahan valia puhelimeen. Mulla oli ollut koko ajan sellainen fiilis, etta jotain tassa tapahtuu jossakin vaiheessa ihan varmasti. Vahintaan se tulee pyytamaan meilta enemman rahaa. Tuomas yritti rauhoitella toteamalla, etta autossa on nelja sita puolitoista paata pidempaa miesta, jotka on valmiita sanomaan oman sanansa asiaan.
Rajalla meidan autoa alkoi sitten repia noin viisi eri paikallista selittaen kaikenlaista mahdollisista maksuista niin autolle kuin matkustajillekin. Kellaan ei ollut mitaan virka-asuja. Rajalla maksettiin kolme dollaria, mika kai oli ihan oikein, kun saatiin siita kuititkin.
Koko touhu kuitenkin epailytti.
Kun tultiin takaisin autolle, Alex hyppasi lavalle ja sanoi, etta se ei voi vieda meita pidemmalle, koska matka on liian pitka. Han ei kerkea takaisin ennen pimean tuloa.
Katsottiin toisiamme epauskoisina ja todettiin, etta meilla oli sopimus, jota sen pitaa noudattaa ja huomautettiin, etta me ei olla maksettu sille viela senttiakaan. Jos se nyt paattaa jattaa meidat tahan, se saa maksimissaan 25 dollaria jos sitakaan.
-"Mutta 120 dollaria on liian vahan. Bensa on kallista. Tankkini on jo melkein tyhja."
Huokaistiin, etta jos se tekee diilin, sen pitaa tietaa kuinka pitka matka on kyseessa. Toisetkin tekee matkoja talla hinnalla. -"Mutta minun pitaa maksaa 40 dollaria, jotta saan taman auton rajan yli. En tiennyt sita, ja se on liian kallista."
Tassa vaiheessa meinasi jo paa rajahtaa. Oli ihan kasittamattoman kuuma ja meilla oli kolme surffilautaa plus rinkat kannettavana. Ajatus loppumatkasta kanabusseilla ei houkuttanut. Lopulta ehdotettiin kuskille, etta se saa meilta kaksikymppia ylimaaraista, ja laskettiin sille, kuinka paljon se tekee silti viela voittoa. Ei kay, se sanoi. Se haluaa 165 dollaria. Vahan valia se juoksi auton ymparilla roikkujen luona, ja oli selkea homma, etta osa meidan rahoista menee varmasti niille.
Yritettiin antaa sille miljoonia erilaisia argumentteja. Vaiteltiin, melkein huudettiin, perusteltiin, turhauduttiin. Mikaan ei uponnut. Neljakymppia rajanylityksesta on liikaa. Bensa maksaa. Lopulta ehdotettiin sille, etta se saa 160 dollaria eika senttiakaan paalle. Se kattaa sen automaksun.
Ei kay. Han haluaa myos bensarahaa.
Samassa Tuomas lahti juoksemaan oikeita, virkapukuisia rajavirkailijoita kohti ja kysyi niilta jotain. Sitten se tuli takaisin ja mylvaisi: "Sa saat tuoda sen auton ilmaiseksi rajan yli! Se ei maksa mitaan!" -"Ei, tama on eri asia, tama auto ei ole minun nimissani..." Sitten se lahti taas juttelemaan toisille miehille ja me oltiin jo ihan valmiita lahtemaan kohti kanabussia. Oltiin tultu jo niin paljon vastaan. Alex oli varmaankin puhunut puhelimessa niiden toisten tyyppien kanssa ja sopinut, miten tama homma pitaisi hoitaa.
Yhtakkia Alex tuli takaisin ja kaski meidan hypata autoon. Oltiin ihan yllattyneita, etta mika sen paan kaansi. Katsottiin sen bensatankkia. Se ei ollut viela edes puolillaan.
Hondurasin puolella meidan auton pysaytti ekan kilometrin aikana varmaan viisi eri kyttaa. Se joutui maksamaan lahjuksia ainakin kahdelle. Ilmeisesti se ei sitten oikeastikaan olisi saanut ajaa sita isansa autoa rajan yli ilman lupaa. Mista naista tietaa, mutta hitto, etta tuntui hyvalta, kun matka jatkui. Honduras on kylla pahin; kyttien tiesulkuja ihan jatkuvasti. Ja kaikki olis halunnu jotain.
Nicaraguan ja Hondurasin rajalle paastiin noin viiden aikaan illalla. Alex otti 120 dollaria mutta pyysi viela kympin lahjuksien takia. Annettiin se sille. Haluttiin vaan jatkaa matkaa. Seuraavaksi meita repi noin kymmenen pyorakarryjen polkijaa. Ne halus polkea meidat Nicaraguan rajakaupungille, jonne Alex ei saanut ajaa, vaan sen piti jaada Hondurasin puolelle. Kysyin, paljonko se maksaa. "Sólo propina", eli vain tippi.
Annettiin niiden polkea, kun ei tiedetty, miten pitka matka oli kyseessa. Se polki meidat ehka kahden kilometrin paahan Leonin bussien pysakille ja halusi - 100 cordobaa (5 dollaria) per henkilo. Suu loksahti auki.
Tarjosin dollaria - se melkein sylki sen paalle. Joku tarjosi toiselle kuskille kahta - sama vastaanotto. Sitten raivostuin. Jos ei raha kelpaa, niin ei sitten. Kaikki haluaa vain repia ja riistaa. Menin bussiin sisaan, jonne mua ja Tuomasta seurasi joku erittain viinanhajuinen mies. "Nostin teidan reput katolle. Saisinko pienen palkkion?" -"EI". -"Vain pienen? Please, lady. PLEASE. Lady." Sitten se tuijottaa silmiin kaksi minuuttia. -"EI. Etko ymmarra, ettei meilla ole enempaa? Kaikki haluaa rahaa joka puolella." -"Mutta mina haluaisin vain vahan..."
Siina se vainosi viela pari minuuttia. Sitten bussi lahti. Ei annettu sille. Huokaistiin helpotuksesta, kunnes tajuttiin, etta oltiin jatetty meidan ihan uudet, juuri ostetut t-paidat Alexin autoon. Siina karryhassakassa unohdin tarkistaa, etta auto oli tyhja.
Leonissa oltiin joskus yhdeksan aikaan illalla. Vain yhdessa hostellissa oli tilaa, ja siellakin vain dormitorioita. Siina vaiheessa se kelpasi varsin hyvin.
Ehjana lopulta perilla. Voi jessus, olipahan taas paiva.
lauantai 6. joulukuuta 2008
Taksimatka
Tanaan ollaan lahdossa El Salvadorista Nicaraguaa kohti. Yksi hostellikaveri lahti pari viikkoa sitten, ja oli kaynyt kaupungissa sopimassa diilin taksista Nicaraguaan. Paatettiin sitten tehda samoin, koska busseilla meidan pitaisi menna ensin San Salvadoriin ja sielta Managuan kautta meidan maaranpaahan Leoniin.
Saatiin sovittua kaksi diilia; toinen Nicaraguan rajalle 120 dollarilla ja toinen suoraan Leoniin 165 dollarilla. Meita on viisi lahdossa, ja pelkka bussi San Salvadorista Managuaan maksaa 30 dollaria. Paatettiin sitten ottaa diili suoraan Leoniin.
Arvasin, etta jotakin kommelluksia tasta touhusta tulee, joko lisamaksuja tai muuta kuumotusta. Ensimmainen pommi jysahti jo heti aamusta. Leonin kuski feidasi meidat syysta, etta matkan varrella on tietulleja "joten se haluaa 350 dollaria". Huoh.
Soitettiin nyt Alexille eli rajakuskille. Toivottavasti se tulee eika ala keksia mitaan kommervenkkeja.
Saatiin sovittua kaksi diilia; toinen Nicaraguan rajalle 120 dollarilla ja toinen suoraan Leoniin 165 dollarilla. Meita on viisi lahdossa, ja pelkka bussi San Salvadorista Managuaan maksaa 30 dollaria. Paatettiin sitten ottaa diili suoraan Leoniin.
Arvasin, etta jotakin kommelluksia tasta touhusta tulee, joko lisamaksuja tai muuta kuumotusta. Ensimmainen pommi jysahti jo heti aamusta. Leonin kuski feidasi meidat syysta, etta matkan varrella on tietulleja "joten se haluaa 350 dollaria". Huoh.
Soitettiin nyt Alexille eli rajakuskille. Toivottavasti se tulee eika ala keksia mitaan kommervenkkeja.
tiistai 2. joulukuuta 2008
Ekskursio kukkien teille
Lahdettiin toissapaivana pienelle ekskurssille kuuluisalle Ruta de las Floresille, eli kukkien reiteille. Se kulkee pienien kylien lapi lantisessa El Salvadorissa. Tarkoituksenamme oli kayda Juayúan kuuluisilla ruokafestivaaleilla ja tulla sitten Tacubaan tekemaan jonkinlainen vaellus.
Matkalla tanne naimme puuseppia ja muita kasityolaisia myymassa tuolejaan, penkkejaan ja maalauksiaan teiden varsilla. Tienvarret oli lahes kilometritolkulla taynna huonekaluja. Se oli hauskaa, mutta ne huonekalut oli oikeasti tosi kauniita. Tietenkin matkalla oli myos kukkasia.
Juayúan ruokafestivaalit on El Salvadorin kuuluisimmat, enka kylla ihmettele. Kojuja oli keskusaukion ympari myyden ihan kaikenlaista. Me paatettiin syoda argentiinalaisia nakkeja, pihvit ja riisia. Se oli todella hyvaa, mutta toki hintavaa, 5 dollaria. Voi sita turismin vaikutusta.
Eilen illalla tultiin tanne Tacubaan, ja tultiin Mama´s y Papa´s hostaliin asumaan. Niiden poika, Manolo, vetaa trekkeja ja vanhemmat pyorittaa hostellia. Taa paikka on melkein, kun asuisi perheessa. Ne kokkaa ja juttelee meille, ja hintaan kuuluu kahvia ja vetta. Huone oli ehka kalliimpi kuin mita monessa paikassa muualla, mutta noin ihanaa paikkaa tukee mielellaan. Niilla on kotielaimina koira, kissa ja ankka. Se ankka kulkee kaikkialla sisallakin ihan niin kuin muut elaimet.
Tanaan otettiin sitten trekki, jonka luettiin vievan meidat kahviviljelmien ja metsan kautta vesiputoukselle. Manolo joutui lahtemaan kaupunkiin, mutta saatiin toinen opas. Meita lahti sinne kiva porukka, ja trekki kesti kahdeksan tuntia.
Tamanpaivainen oli ehdottomasti paras (ja rankin) trekki, jolla olen ollut. Me nahtiin niin paljon. Se on mahtavaa, miten taalla nakee luonnon muuttuvan eri korkeuksissa. Valilla me nahtiin kaktus- ja palmukasveja, bambuja ja kahvipensaita, ja valilla taas oli niin vehreaa ettei missaan; orkideoja, orvokkeja, tosi paljon erilaisia kukkia, havupuita, banaani-, appelsiini-, ja limettipuita seka chilipensaita. Luonto taalla on kylla ihan kasittamattoman kaunista. Sitten valilla on lahes pelkkaa kuivaa savannia. Ja kaikkialla on vuoria.
Me lahdettiin seurailemaan jokea jonkin matkaa, ja lopulta se laskeutui alas varmaan noin 50 metrin korkeuteen. Se matka vahan hirvitti laskeutua. Vesi oli ihan jaakylmaa, ja Tuomas hyppasi noin viidesta metrista ihan innoissaan monta kertaa alas. Vesi tuli putouksesta todella paineella alas. Siihen alle ei viitsinyt menna.
Maman tekemat paputaytteiset leivat maistui evaana taivaalliselta. Siita on hetki, kun on viimeeksi syonyt oikeaa leipaa. Myos trekin jalkeinen kuuma suihku oli aika euforista. Myoskin viimeisesta kuumasta suihkusta on vierahtanyt jonkin aikaa. Rannalla sita ei kyllakaan edes kaipaa.
Huomenna me palataan El Tuncoon viela muutamaksi paivaksi. Siella odottaa rinkat ja toivottavasti myos hostellin kaverit. Sen pidemmalle ei olekaan suunnitelmia. Nyt sita haluaisi vain pysayttaa ajan, kun tajuaa, etta Vali-Amerikan ajasta on enaa vajaa puolet jaljella.
Matkalla tanne naimme puuseppia ja muita kasityolaisia myymassa tuolejaan, penkkejaan ja maalauksiaan teiden varsilla. Tienvarret oli lahes kilometritolkulla taynna huonekaluja. Se oli hauskaa, mutta ne huonekalut oli oikeasti tosi kauniita. Tietenkin matkalla oli myos kukkasia.
Juayúan ruokafestivaalit on El Salvadorin kuuluisimmat, enka kylla ihmettele. Kojuja oli keskusaukion ympari myyden ihan kaikenlaista. Me paatettiin syoda argentiinalaisia nakkeja, pihvit ja riisia. Se oli todella hyvaa, mutta toki hintavaa, 5 dollaria. Voi sita turismin vaikutusta.
Eilen illalla tultiin tanne Tacubaan, ja tultiin Mama´s y Papa´s hostaliin asumaan. Niiden poika, Manolo, vetaa trekkeja ja vanhemmat pyorittaa hostellia. Taa paikka on melkein, kun asuisi perheessa. Ne kokkaa ja juttelee meille, ja hintaan kuuluu kahvia ja vetta. Huone oli ehka kalliimpi kuin mita monessa paikassa muualla, mutta noin ihanaa paikkaa tukee mielellaan. Niilla on kotielaimina koira, kissa ja ankka. Se ankka kulkee kaikkialla sisallakin ihan niin kuin muut elaimet.
Tanaan otettiin sitten trekki, jonka luettiin vievan meidat kahviviljelmien ja metsan kautta vesiputoukselle. Manolo joutui lahtemaan kaupunkiin, mutta saatiin toinen opas. Meita lahti sinne kiva porukka, ja trekki kesti kahdeksan tuntia.
Tamanpaivainen oli ehdottomasti paras (ja rankin) trekki, jolla olen ollut. Me nahtiin niin paljon. Se on mahtavaa, miten taalla nakee luonnon muuttuvan eri korkeuksissa. Valilla me nahtiin kaktus- ja palmukasveja, bambuja ja kahvipensaita, ja valilla taas oli niin vehreaa ettei missaan; orkideoja, orvokkeja, tosi paljon erilaisia kukkia, havupuita, banaani-, appelsiini-, ja limettipuita seka chilipensaita. Luonto taalla on kylla ihan kasittamattoman kaunista. Sitten valilla on lahes pelkkaa kuivaa savannia. Ja kaikkialla on vuoria.
Me lahdettiin seurailemaan jokea jonkin matkaa, ja lopulta se laskeutui alas varmaan noin 50 metrin korkeuteen. Se matka vahan hirvitti laskeutua. Vesi oli ihan jaakylmaa, ja Tuomas hyppasi noin viidesta metrista ihan innoissaan monta kertaa alas. Vesi tuli putouksesta todella paineella alas. Siihen alle ei viitsinyt menna.
Maman tekemat paputaytteiset leivat maistui evaana taivaalliselta. Siita on hetki, kun on viimeeksi syonyt oikeaa leipaa. Myos trekin jalkeinen kuuma suihku oli aika euforista. Myoskin viimeisesta kuumasta suihkusta on vierahtanyt jonkin aikaa. Rannalla sita ei kyllakaan edes kaipaa.
Huomenna me palataan El Tuncoon viela muutamaksi paivaksi. Siella odottaa rinkat ja toivottavasti myos hostellin kaverit. Sen pidemmalle ei olekaan suunnitelmia. Nyt sita haluaisi vain pysayttaa ajan, kun tajuaa, etta Vali-Amerikan ajasta on enaa vajaa puolet jaljella.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
