Tyhjalla rannalla

Tultiin toissapaivana myohaan illalla El Paredoniin, lahelle Sipacatea, tietamatta paikasta oikeastaan yhtaan mitaan etukateen. Se oli niin pieni, ettei sita mainittu Lonely Planetissa edes nimelta. Tuomas oli kuitenkin netista bongannut, etta siella on surffikyla.

Otettiin kaksi kanabussia ja vene pienelle kannakselle. Sitten me oltiin perilla. Surffikylassa asuu meidan lisaksi yksi saksalainen, ja taalla ei tosiaankaan kay paljoa turisteja. Aivan mahtavaa.

Palveluina meilla on noin nelja kioskia ja parkkipaikka. Surffikyla valmistaa ruuat. Nyt on tosiaan aikaa vain maata riippumatossa, uneksia, kuunnella musiikkia ja valilla surffata. Ihan mieleton fiilis olla valilla nain eristyksissa. Nykyaan kun yhteiskunta on sellainen jopa taalla kehitysmaissa, etta eristyksiin joutuu tosiaan erikseen hakeutumaan, ja joka paikassa on turisteja.

Tahtitaivas on pimean tullen ihan mieleton. Ajattelin alkaa ensi yona bongailemaan tahtia, kun mulla on tahtikartat mukana.

Tanaan me tultiin kaymaan tanne 20 kilometrin paahan vahan isompaan kaupunkiin, joka tuntuu nyt ihan mielettomalta metropolilta. Taalla on leipomo ja nettikahvila, ja kannykassa on kenttaa!

Levytellaan El Paredonissa varmaankin viikon verran, eli ensi maanantaina ollaan ehka Antiguassa. Luultavasti sita ennen en nettiyhteyksien aareen paase, enka kylla kaipaakaan. Joten siihen asti, kuulemiin!

Ziplining.

Tanaan meilla oli haasteena loytaa Santa Clara la Lagunan lahistolla oleva seikkailupuisto, jossa pystyi harrastamaan zipliningia, eli liukumista vaijerin varassa koysirataa pitkin.

Matkustettiin perille kuten paikalliset. Kaikilla on taalla lava-Toyotat, joihin mahdutetaan vakea niin paljon kuin mahdollista. Ne on vahan hasardeja, kun niissa seisotaan ja taytyy muistaa varoa oksia ja pitaa lujaa kiinni.

Puisto oli helppo loytaa, kiitos avuliaiden guatemalalaisten ja orastavan espanjantaitomme. Perilla meita odotti kaksi ziplinea, joista ensimmainen oli eraanlaista alkulammittelya. Taytyy myontaa, etta kylla mua vahan pelotti, etta vaijeri irtoaa. Lujaa siina kylla kiidettiin!

Seuraava zipline oli 200 metria pitka ja 400 metrin korkeudessa, alhaalla pelkkaa metsaa. Kaikki paikalliset veti taman radan Supermanina eli kadet vapaina, roikkuen vain selastaan koyden varassa. Me ajateltiin, etta pakko meidankin on kokeilla. Mulla oli melkein kurat housussa pelkasta ajatuksesta. Enta jos vakipyora irtoaa paikaltaan ja sita tippuu maahan? Ei naista guatemalalaisista systeemeista tieda. Ei olisi mikaan kivuton kuolema, kun rysahtaisi puiden kautta kallioon.

Kun Tuomas oli lahdossa laskuun, vakipyora meinasi irrota. Onneksi maa oli tehty alkumatkasta loivaksi, ja ratavalvoja sai Tuomaksesta kiinni. Koko Tuomaksen laskun ma toivoin, ettei se kuole. Ei kuollut.

Kun mun vuoro tuli, olin ihan hajalla. Pakko se oli silti Supermanina vetaa. Heti laskun alussa mun koysi kierahti ympari, ja vedin puolimatkaa selka edella. Pelotti ihan helkkaristi. Katsoin koko ajan vain alas siina kiitaessani ja mietin, etta jos nyt putoan, niin kuolen. Kierahdin viela pari kertaa ympari. Sitten se oli ohi. En kuollutkaan!

Olisi tehnyt mieli menna uudestaan, kun koko leijumisnautinto meni siihen panikointiin. Aikamoisen adrenaliiniryopyn siina sai. Sydan hakkasi varmaan kymmenen minuuttia.

Taytyy sanoa, etta on se toistaiseksi hurjinta, mita olen koskaan tehnyt.

Atitlanjarvi.

Pyydan jo etukateen kaikilta hipeilta anteeksi, jos joku semmoinen sattuu eksymaan tata blogia lukemaan.

Atitlanjarvi on iso, tulivuorien ymparoima jonkinnakoiseen kraateriin syntynyt jarvi. Sita ymparoi lukuisia pikkukylia, jotka kaikki on omannakoisiansa paikkoja.

Suurimmassa kylassa on muistaakseni noin 5 000 asukasta ja monissa vain pari sataa. Paatettiin valita naista kylista San Marcos La Laguna, koska sita kaikki olivat ylistaneet ylivoimaisesti kauniimmaksi ja puhtaimmaksi, idylliseksi pikkukylaksi. Matkaoppaasta me oltiin luettu, etta Marcosissa on paljon ns. hengellisesti orientoituneita aktiviteetteja, toisin sanoen reikia, haikuja, terapioita ja hierontoja, ja sen takia hipit pitaa sita paikkaa jonkinlaisena mystisen energian alkulahteena. Ei se haittaa, ma ajattelin, hipit on ihan kivoja.

Kun me paastiin San Marcosiin ja majoittauduttiin, me jouduttiin hiukan jarkyttymaan siita, etta koko paikassa ei ihan oikeasti ollut mitaan muuta kuin holistic centreja, awareness courseja ja personal development methodeja tarjoavia yrityksia. Ja hippeja. Ihan alyttomasti. Ja hipeilla oli kaikilla vahintaan yksi koira. Ja hipit nayttivat ilkeilta.

Illalla alkoi sataa. Meidan hostellin vieressa oli naista hippikeskuksista suurin, ja ne hipit laulaa hoilottivat ties kuinka kauan.

Aamulla me herattiin ja syotiin kahvilassa, josta avautui San Marcosin kauneus. Kolibreja, banaani- limetti- ja avokadopuita, satoja erilaisia kukkia ja kaikenmoista sirkutusta. Maissipeltojen maissikasvit oli varmaan viisimetrisia.

Illalla alkoi taas sataa. Meilla ei ollut mitaan tekemista. Sitten tuli pimeata. Hipit joikasivat taas. Meista tuntui, etta me oltiin tiputtu keskelle jotain lahkokylaa, jossa meille ei ollut minkaanlaista paikkaa. Ei tekemista, ei samankaltaisia ihmisia. Tekemisen puute ei haittaa, jos on kiva hostelli rannalla ja hyva kirja, mutta meilla ei ollut niista mitaan.

Paatettiin muuttaa San Pedroon, ja taalla me nyt ollaan.

Ps. Taas sataa.

Vuoristoretkia ja lampimia ajatuksia

Taalla on ihan kasittamattoman kylma. Tunneilla me ollaan paksut fleecet paalla ja silti paleltaa.
Hiivatin vuoristovaltiot.

Huomenna meilla on viimeinen tunti espanjaa. On kylla tullut opittua aika paljon. Pystyn jopa muodostamaan lauseita :D vaikka sanavarasto ei olekaan mikaan jarisyttava. On kuitenkin henkisesti helpompaa olla, kun tietaa, etta pystyy ainakin auttavasti puhumaan kielta jos jotakin sattuu.

Celas Mayaa voi kylla suositella lampimasti ihan kaikille. Opettajat on hyvia ja ilmapiiri on tosi miellyttava. Lisaksi siella yritetaan auttaa ihan kaikessa.

Eilen me oltiin koulun mukana retkella Santa Maria -tulivuorella, jonka huipulla on kuumia lahteita. Me mentiin ensin vuoren laelle kanabussilla, eli sellaisella keltaisella entisella jenkkien koulubussilla. Kaikki kuljettajat on maalannu ja sisustanu niita ulkoa ja sisalta. Ne on veikeita.

Laelta Edy (aktiviteettivastaava) sitten hommasi meille kyydin ylos jonkun guatemalalaisen autolla. Me matkustettiin isolla takalavalla ja pidettiin kaiteista kiinni. Se oli hauskaa. Niin ne paikalliset taalla matkustaa.

Automatkalla me nahtiin paljon pilvimetsaa ja muuta luontoa. Me oltiin melkein pilvien korkeudessa.

Kuumat lahteet oli todellakin kuumia. Sinne veteen ei melkein karsinyt menna, kun se poltteli. On se luonto ihmeellinen.

Nyt taytyy rientaa taas perheen luo syomaan ja tekemaan laksyja.

Hasta luego!

Celas Maya y mas.

Xelassa ollaan ilman rajahassakoita.

Saavuttiin viiden aikaan sunnuntai-iltana ja oli hamaraa, likaista, kylmaa ja markaa. Kaduilla pyori vaan hulluja ja pummeja. Kulttuurishokki iski vaistamatta. Etsittiin meille kuitenkin heti kielikoulu, jotta paastaisiin heti maanantaina aloittamaan.

Me opiskellaan toistaiseksi vain tama viikko nelja ja puoli tuntia paivassa yksityisopetuksella. Se on aikamoista tehomyllya, mutta kylla siina oppii. Laksyja tulee paljon, eika tassa muuta ole kerennytkaan tehda kuin opiskella. Mutta kylla sita viikon jaksaa.

Meidan perheessa on 8-vuotias poika David, aiti Ana, isa Paco ja isoaiti Ana Maria. Lisaksi niilla on sekopaa koira. Niille ei ole viela ihan kauheasti tullut juteltua, kun ei ole oikein sanoja ja meidan huone on ihan erillaan muusta talosta.

Eilen me syotiin illalliseksi paistettua banaania ja juustoa. Se oli erittain mielenkiintoinen yhdistelma. Juoma oli jotain kummallista maissitokottia. Matkailu tosiaan avartaa.

Xela ja kielikylpy, here we come!

Huomenna me lahdetaan Cristobalista ja Meksikosta kohti Guatemalaa. Loydettiin sattumalta firma, joka vie meidat suoraan meidan ensimmaiseen maaranpaahan Quetzaltenangoon eli Xelaan. Se on aika helmea, niin ei itse tarvitse saataa niita rajamuodollisuuksia. Ei viitsisi joutua vankilaan.

Cristobal on kylla aika ihana kaupunki. Jotenkin aika eurooppalainen, mutta sitten ei kuitenkaan. Taalla on kauniita taloja, kapeita katuja ja ihania kahviloita. Taalla on myos melko kylma, mika selittynee korkeudellamme merenpinnasta (n.2200m). Silti se on aika alytonta. Tulla nyt etelaan palelemaan.

Xelassa meita odottaa vihdoin espanjan kielikurssi. Ajateltiin asua sen kielikurssin ajan paikallisessa perheessa, niin saadaan aikamoista teho-opetusta. Siita tulee varmasti kivaa.

Ei sitten muuta kuin kamat kasaan, uutta valuuttaa raknaamaan ja liimaamaan silmia selkaankin. Veikkaan, etta Meksiko oli kuitenkin jonkin sortin lintukoto Guatemalaan verrattuna.

Joku tammonenki nakojaan taalla lahistolla

http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Norbert-hurrikaani+voimistui+nelosluokkaan/1135240081870?ref=rss

Onneks ei olla kalifornianlahdella. :)

Aika ottaa pyorat alle.

Rahojani ei oltu viety. Ei ainakaan kaikkia. Kylla kieltamatta pelotti, etta sivujenrepija sattui olemaan joku nettihakkeri, joka onnistuisi murtautumaan mun nettipankkiin.

Huomenna matka jatkuu yobussilla kohti San Cristobal de las Casasia, ja siita piakkoin Guatemalaan. Hitsi, kylla sita vaan on haikeaa lahtea taalta, kun on viipynyt nainkin pitkaan ja tuntuu, kuin kuuluisi kaupunkiin. Sita tunnistaa kulkukoirat, rannalla temppuilevat pojat, taitavat surffarit ja tarjoilijat. Ja ne melkein kaikki myos tunnistaa meidat.

Guatemalassa saa varmaan ihan tosiaan sitten katsella tavaroidensa peraan ja olla muutenkin viela paljon enemman varuillaan. Eika enaa niita yobusseja.

Toivottavasti tasta bussimatkasta tulisi vahan parempi kuin edellisesta.

Kaikki alkaa alusta.

Unohdin paivakirjani nettikahvilaan. Sen sisalla oli elintarkeat pankkitunnukset. Paivakirjan sain takaisin, mutta siita oli revitty kaikki kirjoitetut sivut irti.

Se niista muistoista.

Joku taisi tosiaan haluta paasta salaisen numerolapun jaljille.

Miksi, voi miksi aina pitaa saataa niin paljon?

Yo pienen ystavan kanssa.

Viime yo oli ensimmainen yo meidan nykyisessa kodissa, jolloin Tuomas nukahti ennen minua. Valvoin kuumeissani kuunnellen naapuricabañan asukkaiden 90-luvun bilemusiikkia. Olin juuri vaipumassa uneen, kun kuulin rapinaa.

Olin aluksi varma, etta kuvittelin. Tuulettimen tuulahdus oli varmaankin vain osunut johonkin paperiroskaan.

Kuulin toisen, pidemman rasahduksen. Pukkasin Tuomasta kylkeen. Onko taalla hiiri?

Samalla tajusin, miksi meidan nakkileipapussi oli mennyt niin omituisesti yhtakkia rikki. Hiiri oli majaillut kanssamme jo ties kuinka monta paivaa. En ole kai koskaan nahnyt hiiria, mutta toisaalta, taalla nakee lahestulkoon vain sellaisia elaimia, joita ei ole ennen nahnyt.

Sitten kuului piipitysta. Ei kai se ole rotta?

Tuomas ei uskaltanut nousta hyttysverkon suojista hatistamaan sita pois. Mun oli paastava pian vessaan, joten huokaisten puin vaelluskengat jalkaan ja lahdin epavarmoin askelin kohti vessaa. Sitten vilahti paksu hanta vessanponton takana. Olin yhdella loikalla takaisin sangyssa, mutta vessaan oli paastava.

Kerasin rohkeuteni ja hiivin vessaan uudetaan heilutellen samalla kuivauslastaa. Rotta oli kadonnut, mutta en nahnyt koloa missaan.

Tuomas nukahti pian uudestaan. Jatkoin sangyssa pyorimista -paleltuminen oli vaihtunut hikeen- kuunnellen Abbaa ja pienen rotan tanssia jossakin huoneemme sopukassa.

Taytyy varmaan kayda ostamassa rotanloukku.

Huoh.

On huono olo ja ahdistaa. Taidan olla tulossa kipeaksi. Just kun eilen laskin meidan tekevan ennatysta yhteisista terveista paivista.

Tahtoisin jo pois taalta Escondidosta.