Viime yo oli ensimmainen yo meidan nykyisessa kodissa, jolloin Tuomas nukahti ennen minua. Valvoin kuumeissani kuunnellen naapuricabañan asukkaiden 90-luvun bilemusiikkia. Olin juuri vaipumassa uneen, kun kuulin rapinaa.
Olin aluksi varma, etta kuvittelin. Tuulettimen tuulahdus oli varmaankin vain osunut johonkin paperiroskaan.
Kuulin toisen, pidemman rasahduksen. Pukkasin Tuomasta kylkeen. Onko taalla hiiri?
Samalla tajusin, miksi meidan nakkileipapussi oli mennyt niin omituisesti yhtakkia rikki. Hiiri oli majaillut kanssamme jo ties kuinka monta paivaa. En ole kai koskaan nahnyt hiiria, mutta toisaalta, taalla nakee lahestulkoon vain sellaisia elaimia, joita ei ole ennen nahnyt.
Sitten kuului piipitysta. Ei kai se ole rotta?
Tuomas ei uskaltanut nousta hyttysverkon suojista hatistamaan sita pois. Mun oli paastava pian vessaan, joten huokaisten puin vaelluskengat jalkaan ja lahdin epavarmoin askelin kohti vessaa. Sitten vilahti paksu hanta vessanponton takana. Olin yhdella loikalla takaisin sangyssa, mutta vessaan oli paastava.
Kerasin rohkeuteni ja hiivin vessaan uudetaan heilutellen samalla kuivauslastaa. Rotta oli kadonnut, mutta en nahnyt koloa missaan.
Tuomas nukahti pian uudestaan. Jatkoin sangyssa pyorimista -paleltuminen oli vaihtunut hikeen- kuunnellen Abbaa ja pienen rotan tanssia jossakin huoneemme sopukassa.
Taytyy varmaan kayda ostamassa rotanloukku.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti